Meillä on hakuilut (henkilöetsintää) lähteneet mukavasti käyntiin, ehkä tänä vuonna nähdään jopa suurta edistystä niin koiran kuin omistajankin taidoissa. Saatiin tuossa kevättalven aikaan omaan seuraan hakuporukka kasaan (kunhan se nyt vain sitten pysyisikin kasassa) ja nyt toukokuulla aloitettiin treenit ihan oikeassakin palveluskoiraseurassa, mahti homma! Kilometrejä kertyy tosin vähän liikaakin, mutta noh, se on sivuseikka.
On piilossa viidakon...
Jo omiakin treenejä aloitellessa olin selvästi itselleni visioinut, kuinka haluan Lumeksen kanssa lähteä asiassa etenemään. Vaati kuitenkin muutaman kerran treeneissä käynnit suunnitelmieni toteutukseen asti pääsemiseen, lumisessa ja harvapuustoisessa metsässä kun ei maalimiehiä (niitä etsittäviä henkilöitä) saanut kunnolla piiloon, joka taas nimenomaan olisi ollut tarpeen oikeanlaiseen harjoitteluun. Nyttemmin pk-porukan treeneissä olen viisastunut sen verran, että piiloutuminen hoidetaan tottakai maastokuvioisin kankain, miten sitä ei itse niin yksinkertaista asiaa tullut tajunneeksi. Ollaan laiteltu maalimiehet pusikoihin/kuusten juurille piiloon, mutta maastokangas helpottaa piiloutumista kyllä niin suuresti, että kävin sitten samantien ostamassa sellaista itsellekin (150x250cm ja köyhdyin pikkasen vajaan 40 euroa). Varastossa pitäisi kyllä olla vanha, vihreä kevytpeitekin ("pressu"), joka pääsee myös hakuhommiin mukaan, kunhan löydän sen.
Piiloutumisesta voikin jo päätellä, että koirien olisi tarkoitus löytää maalimiehet hajuaistinsa avulla (ja vieläpä ilmavainuisesti, ei jäljestämällä), ei katseella etsimällä. Perinteinen tyyli alkuopetuksessa kuitenkin on nimenomaan katseen käyttäminen, kun laitetaan maalimiehet juoksemaan metsään ja koirat perään (noin niin kuin kärjistettynä). Vauhtiahan näin saadaan koiriin erinomaisesti, mutta miksi opettaa koirat ensin käyttämään silmää, kun tarkoitus kuitenkin olisi käyttää nenää? Tämän vuoksi halusin Lumeksen kanssa lähteä liikkeelle suoraan hajumaailmasta, se kun unohtaisi hyvin pian koko nenänsä olemassaolon jos muutamankaan kerran saisi etsiä silmillään (ja kulkea suoraa maalimiehen reittiä pitkin). Lumes on nyt saanut kuulla/nähdä maalimiesten lähtevän metsään eri suuntiin, mutta sen jälkeen näköyhteys on peitetty eikä Lumeksella ole ollut aavistustakaan, missä päin maalimiehet piiloissaan ovat. Tämän jälkeen ollaan lähdetty koira narussa kävelemään piiloja kohti tuulen mukaisesti kaartaen (jotta tuuli toisi maalimiehen hajun koiralle) ja maalimiehen omaa reittiä välttäen (jotta koira ei jäljestäisi). Välillä Lumes on saanut maalimiehestä hajun jo hieman kauempaa, välillä vasta ihan vierestä, jos tuuliolosuhteet ovat olleet epäsuotuisat. Suuresti se on ilahtunut joka löydöstään (mitäpä muuta ihmisiä rakastavasta koirasta voisi olettaakaan) ja palkkaruuat rasiasta ovat maistuneet hyvin. Tästä sitten lähdetään jalostamaan etsintäharjoituksia eteenpäin, kun pohjatyö on tehty ensin huolella.
Onko tässä mitään järkeä?
Lumes on treeneissä aivan intopinkeänä. Kun haen sen autolta ja lähdetään kävelemään metsään muun porukan luo, Lumes kiskoo ihan hulluna ja saan mennä puolijuoksua sen perässä, kun herralla on niin valtava kiire niitten kaikkien ihanien ihmisten luo. Paikanpäälle päästyään se käy ihan onnessaan tervehtimässä ne ihmiset, ja jos yritän pidätellä sitä, se riekkuu narussa riemusta sekaisin. Voisihan sitä toki komentaa olemaan hillitymminkin, mutta kun se on niin hauska tuollaisena...
Itsekin lähden treeneihin hyvin mielelläni ja molemmat hakuporukkamme ovat oikein mukavat ja sopivat. Ei tämä kumminkaan ihan helposti käy tämä monenmoisissa koirajutuissa kulkeminen. Viimeisimpänä treenipäivänä esim. heräsin aamulla klo 6.30, tein täyden työpäivän, jonka jälkeen lähdin pikaisesti huikopalaa haukattuani treeneihin, joista kotiuduin illalla klo 22.45. Niin että mikä oma aika? Seuraava pk-seuran treenikerta on päivänä, jolloin töissä olisi iltapalaveri, mutta jos palaveri kestää pidemmälle kuin työpäiväni päättyy, joudun jättämään palaverin kesken (tästä tietenkin on sovittu työpaikalla), koska treeneihin on päästävä - yhtään vähättelemättä työn ja palaverin merkitystä, mutta kun ne treenitkin on tärkeät ja jos vähän väliä on pois, hidastuu edistyminen huomattavasti. Haku kun on sellainen laji, jota ei voi yksin harjoitella.
Onhan tämä hakuharrastus toisaalta vähän sellaista hullun hommaa. Tuli sitä kyllä itsekin viimeksi mietittyä sellaisen 15-20 minuuttia umpipiilossa koiraa odottaessa, että saisihan sen ajan johonkin muuhunkin käytettyä, olisipa edes joku lehti mukana. Haussa kun ei treenata pelkästään sitä omaa koiraansa ja that´s it, vaan jokainen toimii maalimiehenä myös niiden toisten treenaajien koirille, jonka vuoksi hakutreeneissä aikaa kuluukin koiramäärästä riippuen sellaiset 2-4 tuntia...
Liian kiltti koira
Lumeksesta piti alunperin tulla haukkuilmaiseva koira, eli siis kun se olisi tullut taitavaksi hakukoiraksi, niin se haukkumalla kertoisi löytäneensä maalimiehen. Tähän haukkukoulutukseen oli kaikki tarkat suunnitelmatkin jo valmiina, mutta ongelmaksi muodostui se, etten saanut Lumesta haukkumaan. Nyt jos joku stereotypioiva ihmettelee, että eikös ne kaikki lapinkoirat ole sellaisia räköttäjiä, niin voin kertoa, että ei ole. Kyllähän Lumeskin haukkua osaa (viimeistään luonnetestissä sekin tuli nähtyä), mutta en vain millään saa sitä haukkumaan minulle, jonka vuoksi vaihdoin haukun rullailmaisuun (löytäessään maalimiehen koira ottaa pannastaan roikkuvan rullan suuhun merkiksi löydöstään). Rullaharjoitukset ovat Lumekselle oikein mieleisiä ja se osaa sen periaatteen (hae rulla maalimieheltä, vie se ohjaajalle, juokse takaisin maalimiehen luo), mutta itselläni kummittelee edelleen mielessä rullailmaisun opettamisen vaikeus verrattuna haukkuilmaisuun. Tämän vuoksi kokeillaan nyt jokusen kerran treenien yhteydessä saada sitä haukkumista Lumekselta esiin, mutta vähän siltä vaikuttaa, että Lumes on liian kiltti haukkumaan. Haukkuminen on vaatimista ja kiltit koirat eivät vaadi, ne pyytävät kauniisti.
Kommentit