Tiistaina päästiin vihdoin ja viimein käymään ihan oikeissa vesipelastustreeneissä, joista koko viime talven haaveilin. Eihän se niin ihmeellisestä ollut kuin mitä olin odottanut, mutta mukavaa kesäillanviettoa kuitenkin ja toistekin mennään, viimeistään ensi kesänä, nämä olivat jo tälle kesää toiseksi viimeiset treenit.

Koirasto koostui yhtä lukuunottamatta nuorista, vepen tänä kesänä aloittaneista koirista ja Lumes oli kyllä hyvin samalla tasolla niiden kanssa, vaikka muut olivat jo useamman kerran vepeilleet.

Ohjelmassa oli ainoastaan veneeseen hyppyä, siellä kuljetettavana oloa ja veneestä veteen hyppäämistä ja rannalle uimista, joka lähinnä oli kahluuta veden ollessa niin matalalla. Eipä noissa ollut haastetta reipas poika-Lumekselle. Veneeseen oli tosi kiva mennä vieraiden ihmisten luo ja mikäs siellä istuskellessa. Epäröimättä hyppäsi veneestä veteenkin, pisimmillään matkaa rantaan oli noin 20 metriä. Muista koirista poiketen Lumes teki veneestä pitkän loikan, eikä vain pudottautunut veneen viereen, ja selvittikin näin tiensä rannalle ilman uimasilleen pulahtamista, vaikka sekin olisi tarkoituksena ollut. Nätisti se tuli luoksenikin, useamman käskyn saattelemana tosin, vaikka paikalla oli niiiiin paljon kiinnostavia, uusia juttuja ja tuttuja.

Lopuksi koitin myös, miten Lumes vetäisi venettä, tai lähinnä  siis toisi rannalla olevasta veneestä köyden minulle, ja odotetusti se ei ollut kovin innokas, vaikka tehtävän suorittikin muutaman köyden pudotuksen jälkeen. Vesi- ja rantatyöskentelyyn pitäisikin alkaa panostamaan, jos ja kun vepeilyä aikoo jatkaa. Maalla Lumes on hyvin innokas tekemään kaikkea yhdessä ja käskyjen mukaan, mutta vesielementin tullessa mukaan jättäisi käskyt mielummin kuulematta. No, onhan se tosin saanut koko viime kesän rillutella rannoilla miten tahtoo ja tänäkin kesänä sitä yhtä omaa vepeilyämme lukuunottamatta, joten kai sitä hieman päähän ottaa, kun vauhdikkaasta rilluttelusta tehdäänkin ohjattua toimintaa.

Treenien päätteeksi (ja aluksi, mutta oltiin hieman myöhässä) vepeilijöillä on tapana päästää koirat hetkeksi irti. Tämä on vastoin omia periaatteitani (treenipaikat eivät ole koirien välistä seurustelua varten), mutta en voinut vastustaa kiusausta päästää Lumesta joukon jatkoksi, kun siitä oli niin ihanaa mennä muiden mukana. Flättineitokaiseen se ihastuikin heti eikä muista koirista piitannut laisinkaan.

Lumes oli yllättävän väsynyt kotiinpalaaja, vaikka varsinaista treenaamista ja opettelua oli hyvin vähän, mutta kai se oli henkisesti rankka ilta olla uudessa paikassa uusien koirien ja ihmisten parissa ja kevythäkissä odotella omia vuoroa ja katsella toisten vuoroja.