Kaksi suomalaista ja yksi saksalainen, mulle kaikista rakkaimmat koirarodut.

Se saksalainenkaan ei syönyt jänistä, kun mamma kerta sanoi, että se ole ruokaa vaan kaveri.

Se osasi kavereiden kanssa odottaa nätisti portin takana, kun muu perhe ruokaili.

Muodostelmapaikallamakuukaan ei ollut sille ongelma.

Se oli rakenteeltaan sutjakka ja agilityssa nopea kuin nuoli.

Se oli kuin ihmisenmieli.

Ilman saksalaista elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Syli on tyhjä.

Olen vuosia yrittänyt torjua ajatuksen uudesta saksalaisesta. Selitellyt itselleni syitä, miksi en ottaisi, ja syitä, miksi lapinkoira istuu nykyelämääni niin paljon saksalaista (ja myös sitä toista suomalaista) paremmin. En vain voi sille mitään, että sydän huutaa saksalaisenkin perään. Rakkaus on musta ruskein merkein.