Rakas suomenpystykorvamme Viksu 17.6.1996-5.9.2010

Niin pieni ja suloinen, ihana ja söpö, pikkuinen pikinokka, jonka kanssa arki ei ollut harmaata, elämä ei ollut tylsää eivätkä päivät tyhjyyden täyttämiä. Ihan pienenpienenä ei pieni punainen halunnut olla yksin, viimeinen töihin/kouluunlähtijä istui kopin reunalla ja nukutti koiravauvan uneen, jonka jälkeen varovasti hys hiipien saattoi poistua paikalta visusti varoen häiritsemästä pentusen unta.

Pieni kippurahäntä kasvoi ja komistui, siitä tuli pippurinen talonvahti, väsymätön lenkkikaveri, loistava lastenkaveri ja kaivattu metsästysapuri. Viksulainen eleli mukavia koiranpäiviä monen monta vuotta.

Vanhuus tulee itse kullekin aikanaan, niin myös tälle rakkaalle ystävällemme, ja aina tuntuu, että se tulee liian pian. Olihan se jo selvinnytkin monesta, metsästäjän luodeista (luulivat ketuksi muka!), epilepsiakohtauksista, rotanmyrkystä ynnä muusta, mutta vaikka kuinka osaa varautua, silti se loppu tulee yllättäen, ja on aina yhtä surullinen. Ikipirteän pikinokan sydän ei enää jaksanut, elämä jättää jälkensä, ja metsissä kulkemisesta suunnattomasti nauttinut metsäkoira sai arvoisensa hautapaikan tutuksi käyneen metsämajan laitamilta.

Rakasta Viksua ikävöiden ja hyvää viimeistä matkaa toivottaen,
ilman sinua ei olisi Allua.