Tässä on kuukaudenpäivät kulunut edellisestä jäljestyksestä ja pitkään olin sitä mieltä, että olkoot kokonaan, mä en enää jaksa sitä junnausta. Viikon verran olen tässä enemmänkin miettinyt, että josko sittenkin taas jatkettaisiin, ja samalla syitä Lumeksen jälki-innon lopahtamiseen uusien havaintojen pohjalta.

Ihan alunperin mulla oli tarkoitus pitää jäljestys vaan aktivointina ilman muita tavoitteita, mutta jälkikurssille mentäessä se yhtäkkiä muuttui ja ajattelinkin vaan kisaamista. Nyt olen palannut takaisin siihen ajatukseen, että jäljestys saa olla meille vain mukavaa puuhaa ilman mitään kisatavoitteita, mutta jos joskus alkaa näyttää siltä, että taidot riittäisivät jälkikisoihinkin, niin mikäs siinä. Mitään stressiä en kuitenkaan aio enää ottaa siitä, jos jälki ei mene supertarkasti vaan tärkeintä että Lumes ajaa jälkeä iloisesti kuitenkin reitillä pysyen.

Pikkupentuna Lumeksella oli suuri ruokahalu ja ahnehtikin sitä vauhtia ruokaa kitusiinsa, että välillä oli henkeen mennä. Kaikessa koulutuksessa pystyi käyttämään kuivaruokaa palkkiona, kun sekin oli Lumeksesta tosi namia. Vähitellen ruokahalu on kuitenkin hiipunut, sitä ei enää ahmita, pureskellaan huolella, pudotellaan suusta, syödään älyhitaasti, pureskellaan jokainen muro yksitellen, ei kelpuuteta kuivaruokaa nameina, jätetään kippoon ruokaa... Ja kaiken aikaa kuitenkin jäljellä olisi pitänyt syödä joka ikinen nappula, vaikka ne eivät kotonakaan enää laske tuosta vaan alas. Olen miettinyt myös sitä, miten Lumes meni jäljelle: kuono maassa iloisena askeliani pitkin, kunnes alkoi se oikea jälki ruokineen ja homma stoppasi siihen. Ruoka jäljellä ei ollut Lumeksesta enää kiva juttu ja se paineisti, koska tosiaan sen matkan jäljen alkuun jäljesti lähes aina ja siinä ruokaa ei ole. Miten en aiemmin tätäkään yhteyttä tajunnut...

Tänään kokeiltiin paluuta alkuperäiseen jäljestysharjoitustyyliimme, tein jäljen ihan ilman ruokaa ja palkka on taskussani, josta annan sitä välillä. Naksuttimen sijasta käytän nyt kehumista osoituksena halutusta työskentelystä. Ensimmäiselle jäljelle Lumes ei lähtenyt ollenkaan, mutta ajettuani sen Allun kanssa (joka meni aivan loistavasti!), päätin kävellä vielä koirien kanssa jäljen vierellä ja siinä Lumes alkoikin laittaa nenää maahan. Kehuin iloisesti ja palkkasin, Lumes innostui, että tää oli tätä kivaa jäljestämistä! Kävelin sitten siitä sivuun ja tein uudestaan jäljen Lumekselle.

Paikka ja olosuhteet: Puolipilvinen aamupäivä vastakkaisella parkkipaikalla, jonka pitkäksi venähtänyt nurmi on pakkasista kasaan suht matalaksi painunut, huurtunut ja rahiseva. Pieni tuulenvire, pari pakkasastetta.

Jäljen tekijä ja paikallaolijat: Jäljen tein itse, Allu mukana tolpassa kiinni.

Jäljen ikä, pituus, jälkipalkka ja tuulen suunta: Jäljen teon jälkeen kävin hakemassa koirien kanssa kotoa lisää pinaattilättyjä, joita tällä kertaa päätin kokeilla Lumeksen palkaksi, kun en koiranmakkaraa pakastimesta jaksanut sulattaa, sellainen 5-10 min. siinä meni. Jäljen pituus 70 askelta, myötätuuli. Lumeksella Allun valjaat.

Jäljennosto: Viiveellä.

Jäljen muoto: Suora

Mahdollisten esineiden sijainti: Ei esineitä.

Mahdolliset maaston muutokset, esteet jäljellä ym.: Ei mitään

Mahdolliset muut vaikuttavat seikat: -

Omat kommentit: Lumes ei aloittanut ihan suorilta jäljestämistä, vaan pari askelta kävelin sen vieressä, kunnes laittoi nenän ensimmäisen kerran maahan askeleelle. Kehuin vuolaasti, josta Lumes ilostui, ja annoin taskusta lätynpalasen. Pian se alkoi uudestaan haistella jälkeä, kehuin ja palkkasin. Lumes kulki iloisesti ja alkoi nopeasti edetä jäljestäen eikä kohta olisi piitannut niin pysähtyä edes lättyä ottamaan. (Samahan oli silloin, kun naksuttimella keväällä aloitettiin, kun hoksasi homman, olisi halunnut antaa mennä vaan.) 70 askelta oli nopeasti läpi käyty, kun ei tarvinnut taistella namien syönnin kanssa. Nythän Lumes ei siis tokikaan mennyt jokaista askelta läpi, kuten kuuluisi tarkemmassa työskentelyssä, mutta se jäljesti taas iloisesti ja varmasti koko höskän läpi!

 

Itselleni tuli taas kauhea into uuden jäljen tekoon, kun Lumes taas menee (tai ainakin tuon yhden meni) hyvin (tai huonostihan se on tarkkaa työskentelyä ajatellen, mutta nykyvaatimustasolleni hyvin) ja tykkää, mutta pitää kai vähän toppuutella ja aikaisintaan huomenna jatkaa.

Mietin tässä vain nyt sitäkin, että jatketaanko tällä systeemillä kokonaan eteenpäin vai vieläkö laittaisin sinne jäljelle jotain ruokaa, mutta parempaa kuin ne murot, vaikka makkaraa tai näitä tänään käyttämiäni pinaattilättyjä. Jotenkin vaan tuntuu, että Lumekselle paremmin sopii tämä vähän summittaisempi työskentely. Sen vilkkaalle temperamentille ja terävyydelle ei käy yksiin se ruokien syönti ja tarkka eteneminen ainakaan tässä vaiheessa. Nyt kun se taas "saa mennä vaan", niin ei katsele yhtään maisemia tai haukahtele, kuten teki aina tarkemmalla tekniikalla.