Moni koirallinen haaveilee pikkulemmikistä, moni pikkulemmikillinen haaveilee koirasta, ja molemmilla haaveilijoilla on mielessään sama probleema - tulevatko ne keskenään toimeen? Jos asunto on suuri, on siitä tietenkin mahdollista pyhittää jokin ovella suljettava osa pikkulemmik(k)i(e)n omaksi valtakunnaksi. Pienemmässä asunnossa tilan jakaminen on hankalampaa, tarkempaa ja vie turhaan tilaa pois käytöstä. Ovellinenkaan tilanrajaus ei kuitenkaan takaa täyttä turvallisuutta, ei tarvita välttämättä kuin se yksi kerta, jolloin joku epähuomiossa unohtaa esim. kanin huoneen oven auki (jossa kani tietenkin on vapaana, niiden paikka kun EI ole häkissä) ja se on sitten menoa se, jos perheen koiran silmissä kani on tavoitteellista riistaa.

Entäpä, jos ottaisikin jonkin häkkieläimen ja laittaisi sen niin tukevaan/korkealle häkkiin/terraarioon, että koira ei sitä sieltä saisi? Pikkulemmikki kyllä pysyy silloin siellä fyysisesti turvassa, mutta jos koira on sinnikästä sorttia, on pikkulemmikille liian stressaavaa kuunnella päivittäin häkin edessä haukkuvaa/vinkuvaa/raapivaa koiraa. Mitään eläintä ei myöskään sovi jättää kokonaan sinne häkkiin/terraarioon, vaan tulee miettiä, miten päivittäiset käsittelysessiot hoidetaan turvallisesti? Entä jaloittelu - kanien, marsujen ja rottien on päästävä päivittäin ulkoilemaan häkkinsä ulkopuolella, ja kanit ja marsut eivät oikeastaan edes kuulu mihinkään tehdasvalmisteiseen häkkiin könöttämään useita tunteja päivässä vaan vaativat paljon suuremmat tilat.

Käytännön asioita kannattaa miettiä huolella ja monelta kantilta, tosin siltikin voi käydä niin, että yllätyksiä tulee. Jos oman koiran käytöksestä ei ole varma, voi aikuisen koiran suhtautumista pieneläimiin voi käydä varovasti kokeilemassa esim. jonkun tuttavan luona, pennuille taas on helpompaa heti alusta opettaa asiallisen käytöksen salat myös perheen pienimpiä asukkeja kohtaan. Täytyy myös muistaa, että muuten kilttikin koira voi puolustaa ruokaansa myös pikkulemmikeiltä, ja pienelle kanille pienikin varoitusnäykkäys isolta koiralta voi olla liikaa. Toisinaan voi kuitenkin käydä niin, että se onkin koira, joka joutuu alakynteen. Osa kaneista on hyvinkin luonnekkaita ja ne pistävät kyllä rauhallisen luonteiset koiratkin napakasti mieleiseensä järjestykseen, joten silmällä on pidettävä eläimiä puolin jos toisinkin.

Parhaimmillaan eri lemmikkien yhteiselo sujuu vaivattomasti ja mukavasti ilman, että minkään osapuolen tarvitsee olla varuillaan. Meidän perheessä on aina ollut itsestäänselvää, että koirat tulevat toimeen myös muiden hankittujen lemmikkien kanssa. Saadessani siskoni kanssa oman kanin, meillä asusteli myös kaksi suomenpystykorvaa. Ei mitään lupsakoita seurakoiria, vaan niiden kanssa käytiin metsällä jänis-, kanalintu- ja pienpetojahdeissa. Sitten tuli Nöpö-kani, eli vähän niin kuin jänis tai rusakko, ne koirien metsäsaaliit, mutta ei siitä sen suurempaa showta tullut, Nöpön kanssa vain hengailtiin. Joskus meillä hyppeli kani irtikin pihassa koirien vain ottaessa rauhassa aurinkoa, ihan kuin mitään erikoista ei olisi meneillään, eikä niiden mielestä ollutkaan. Sellainen sääntö meillä kyllä nuoremman pystykorvan kanssa oli, että kanin kanssa seurusteltiin vain makuultaan. Seisoessa se huitoi liikaa etutassuillaan ja olisi meno voinut käydä kanille liian villiksi.

Saapuipa taloon uusi koira Allu, joka mielessään vain totesi "Jaha, joku otus. No, olkoot sitten" ja jatkoi elämäänsä kuin olisi aina kanien kanssa elänyt. Allu on ollut ihan käsittämättömän rauhallinen pikkueläinten kanssa. Okahiireni (jotka on kyllä tosi söpöjä, mutta ei mitään kesyimpiä lemmikkejä) saavat toisinaan jaloitella lattiallakin ja tunkevat myös Allun seuraan, joka makaa ihan viilipyttynä, vaikka hiiret tuppautuvat välillä ihan kylkeen kiinni. Jokusen vuoden ajan hoiteissani oli myös muutama kesyrotta (ovat oikeasti todella mukavia lemmikkejä, luonteeltaan ihan kuin koirat, valitettavan lyhytikäisiä vain), joista niistäkään Allu ei sen suuremmin piitannut. Erään kerran se tosin oli ilmeisesti purettanut kirsunsa niillä (mennyt kai häkin läpi nuuskuttamaan), kun koulusta kotiintullessani siltä puuttui kirsusta pala (kasvoi takaisin, mitään ei nykyään vauriosta huomaa).

Lumes ei ole päässyt ihan samalle tasolle Allun kanssa. Kiltti sekin on ja tuskin edes ymmärtää, että kenellekään voisi mitään muuta tehdäkään kuin leikkiä, mutta jonkin verran  Allu raisumpi se on liikkeissään ja varsinkin etutassuilla huitomisen seurauksia täytyy vältellä. Kanien kanssa Lumeksella menee hyvin. Se tykkää käydä nuuskuttamassa niitä ja eipä siinä sitten muuta. Pentuna sillä oli taipumusta kuonolla käydä tökkimässä silloista Sepi-herraa, mutta muutaman vahvan kieltosanan kuultuaan lopetti sen. Tämä kuva kertoo mielestäni paljon.

Tänä aamuna hiirten kanssa häärätessäni havahduin siihen, että Lumeksen tutustuminen niihin on jäänyt aivan puolitiehen. Pikkueläimillä on nykyään oma huone, jossa koirat yleensä käyvät vain ruokailemassa (ei sentään niitä hiiriä tai kaneja vaan ihan omia ruokiansa), joten jotenkin se vain on unohtunut. Huoneen ovi on aina avoinna, joten terraarion läpi niitä kyllä voisi tuijotella koska vaan, mutta se ei kumpaakaan koirista kiinnosta. Nyt oli aika lähikontaktin.

Hetkinen, ihan kuin tuolla olisi jotain...liikkuvaa?

Joo´o, kyllä siellä jotain on...

Vau! Mikä toi on?

Jaa se olikin vaan mun uus kaveri.