Meillä kävi hyvä tuuri päästessämme uudelleen lampaiden luo jo näin pian, ensimmäinen kertahan oli viime lauantaina. Lähdimme matkaan vähän kiireellä ja niinhän siinä kävi, että unohdin saappaat kotiin. Ei sinänsä vakava asia, kyllähän ilmankin pärjää, mutta lampaiden laitumen korkeassa heinikossa, papanoiden ja väliin nokkostenkin lomassa, ei parhaimmilla lenkkareillaan mielellään astelisi. Asia saatiin korjattua kiertämällä siskoni kodin kautta ja nappaamalla sieltä saappaat lainaan. Saappaat ovatkin oikeastaan ainoa varuste, jota paimennukseen edes tarvitsee mukaan. Sen vuoksi tuntuukin oudolta lähteä treenaamaan tyhjin käsin, kun edes namejakaan ei käytetä, paimennus itsessään toimii koiralle palkkana.

Viime viikonloppuna oli pilvistä eikä vielä kovin lämmintä, joten mukana silloinkin ollut vanhempi koirani Allu sai odotella paimentouhujen ajan autossa. Tälle viikonlopulle lämpölukemat olivat suurempia porottavan auringon lisätessä kuumuutta, joten pari tuntia suljetussa autossa olisi ollut koiralle kuin koiralle liikaa. Mietin Allun jättämistä kotiin, ettei tarvisisi sitäkin vahtia laitumen vieressä, mutta kun se nykyään käyttäytyy niin asiallisesti joka paikassa eikä siitä juurikaan ole vaivaa, niin päätin ottaa sen sittenkin mukaan. Lampaat olivat kuitenkin liikaa Allullekin, ja se vasta äänenkorotuksen paikka olikin, kun lähdin Lumeksen kanssa lammasaitaukseen (ei se kadehdi, kunhan huusi perääni). Liian innokkaasta ja äänekkäästä käytöksestään johtuen Allu vietiin sittenkin autoon, ja sinne meni mukana ollut kuvaajakin pitämään ovia auki, jottei autossa aivan läkähdy, ja näin ollen jäi tältä kertaa kuvat ottamatta. Jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin, näköjään löytyi ainakin yksi paikka, jossa Lumes käyttäytyy Allua paremmin!

Viikontakaiselta reissulta lampaiden rauhallista lähestymistä.

Tänään Lumes sai olla kaikki harjoittelukertansa pitkässä liinassa. Laitumella olo sujui samaan tyyliin kuin viikko sittenkin: "Tässä vähän kuljeskelen, napsin heinää suuhun, merkkailen, käyn juomassa lampaiden vesisaavista, oho kiva koira tervehdinpä sitä, kato lampaita no jos mä vähän juoksentelen jaa ne meni jo noin kauas ei sit mitään enää, napsin heinää suuhun." Kahden ensimmäisen aituussa käynnin jälkeen aloin miettiä jo luovuttamista. Onko tässä mitään järkeä kuskata Lumesta toistasataakilometriä lampaille vain todetakseen, ettei sitä edelleenkään kiinnosta. Oli tässä tosin jonkun verran edistymistä tapahtunut viime kertaan, aidan viertä kulkeva ohjaajan oma koira ei kiinnostanut Lumesta enää yhtä paljon, eikä ohjaajakaan saanut enää Lumeksessa liioitellun suurta ihanaihanaihminen-reaktiota aikaan. Lampaiden perässäkin Lumes juoksi kyllä useamman kerran kääntäessämme niiden suuntaa, mutta se oli sellaista hölköttelylaukkaa "näinkö tässä kuuluu tehdä" ja vauhti pysähtyi heti, kun lampaat ehtivät vähänkin kauemmas meistä.

Paimennuskertojen välillä pidettiin taukoja, lämpimällä säällä lampaiden levontarve korostuu, eikä se koirillekaan pahaksi ole. Jokaisen koiran käytyä kahdesti aidassa, poistuttiin lampaiden lähistöltä joksikin aikaa, jotta ne saavat rentoutua kunnolla. Ohjaaja kävi hakemassa paikalle yhden karsinaan jätetyn lampaan, kesyn pässin, jota talutteli hetkisen koirien vierellä. Lumes sai pienen matkan kulkea ihan pässin perässä, jos se auttaisi sitä innostumaan, ja innostuihan se, kun niin lähietäisyydelle sai olla. Palattuamme lammasaitauksen viereen Lumeksessa tuntui olevan ihan uutta draivia. Se katseli aiempaa kiinnostuneempana lampaita, kun sitä edeltävä koira oli vuorossa, ei malttanut olla makuulla, ja jopa olisi halunnut haukkua runsaammin kuin pari kertaa. En ole juurikaan kieltänyt Lumesta aidan ulkopuolellakaan, hieman vain hillinnyt käytöstä, jottei se yhdistäisi kieltoja koko tilanteeseen ja siten olisi entistä vaisumpi lampaiden kanssa.

Meidän vuoromme tullessa oli Lumes liikkeellä ihan uudella asenteella. Kaarrellessamme lampaiden taakse ajaaksemme ne liikkeelle, Lumes lähti vauhdilla matkaan - ja haukkui - eikä hidastanut vauhtiaan kuin vasta minun hidastaessani. Lapinkoirahan on haukkumalla paimentava rotu, joten on luonnollista, että haukku tulee myös muiden paimennettavien kuin porojen kanssa (joiden liikuttaminen varsinkin talvella syvässä lumihangessa vaatii vauhtia ja ääntä). Kaikissa muissa tilanteissa olen pyrkinyt mahdollisimman hiljaiseen koiraan, mutta täällä haukku olikin ilahduttava asia, ja siten taas yksi osoitus siitä, miten suuresti paimennus poikkeaa muista harrasteista. Päästyään nyt jyvälle touhusta, Lumes sai vielä kaksi-kolme kertaa ajaa lampaat liikkeelle. Hienosti säilyi into, vauhti ja haukku, eikä enää kiinnostanutkaan kuljeskelu, heinänsyönti ja merkkailu. Tähän olikin hyvä lopettaa, onnistuneeseen suoritukseen koiran ollessa vielä tekemismielellä.

Se siis syttyy sittenkin?

Suomenlapinkoirat ovat alunperin poronhoitotyössä käytettyjä paimen- ja vahtikoiria, mutta ne eivät kuitenkaan ole samalla lailla paimenkoiramaisia kuin esim. bordercollie. Poroja paimentaessaan lapinkoirat käyttävät apuna sekä liikettä että ääntä, bordercollien hiipivään ja tuijottavaan paimennustyyliin verrattuna lapinkoirien meno näyttääkin enemmän jahtaukselta, mutta on muistettava, että lammas ja poro eivät olekaan täysin samanlaisia paimennettavia. Lappalaiskoirien paimenominaisuuksia pääsee yhä testaamaan Porokoirakerhon vuosittain järjestämässä poropaimennustapahtumassa, osa rodun harrastajista on kokeillut koiriensa kanssa myös lampaiden ja/tai nautojen paimennusta. Itse olen kokenut mielekkäämmäksi hallitun lampaisiin tutustumisen, jossa koiraa ohjataan käyttäytymään oikein, kuin porotestissä käymisen, jossa koirat kylmiltään päästetään poroja juoksuttamaan. Vanhempi koirani Allu on nuoruudessaan päässyt kahdesti kokeilemaan, jotta ymmärtäisikö jotain lampaiden paimennuksesta ja kyllä se ihan asialla oli. Tältä pohjalta oli itsestäänselvää, että Lumes-nuorukaiselle tarjotaan aikanaan sama mahdollisuus, ja se mahdollisuus oli nyt.

Suomessa on vain muutamia lammastiloja, jotka tarjoavat mahdollisuuden koirien paimennusharjoituksiin, ja näistäkin osa hyväksyy mukaan vain ns. perinteiset paimenkoirat eli bordercolliet ja australiankelpiet. Nämä harvat muitakin paimenrotuja harjoituksiinsa huolivat tilat sijaitsevat itsestäni nähden toisella puolella Suomea ja kynnys lähteä niin pitkään reissuun vain kokeilemaan, kiinnostaako koiraa edes, on suuri. Onnekseni sattumalta löysin omaltakin alueelta kymmenisen lemmikkilammasta käsittävän "tilan", jonne kiinnostuneet ovat tervetulleita kokeilemaan, syttyykö heidän koiransa lampaille - ja jos kyllä, on mahdollisuus myös jatkoharjoituksiin. Siltä pohjalta on sitten helpompi lähteä kauemmaskin lisäoppia hakemaan.

Harjoituksissa tärkeintä on sekä lampaiden että koiran turvallisuus, ja tämän vuoksi meno pidetään aina hallittuna ja hillittynä. Ensimmäisellä kerralla koira tutustuu lampaisiin kytkettynä, jolloin se pysyy omistajansa hallinnassa riippumatta reaktiosta lampaita kohtaan. Lumes oli katsellut hyvin kiinnostuneena jo ensimmäisen koiran työskentelyä ja lampaiden juoksua, joten se oli hyvinkin innoissaan aitaukseen päästessään. Innoissaan se tosin oli myös paimennusharjoitusten ohjaajasta (oooh, ihana ihminen, mä niin tykkään susta) sekä hänen aidan vierellä partioivasta koirastaan (ooh, mikä ihana tyttö, leikitään vähän hei jooko). Myös pellon heinä olisi maistunut oikein hyvältä ja hajuviestejä piti pitkin aitausta jättää runsaasti. Toisin sanoen Lumes oli innoissaan siis paljon muustakin kuin vain niistä lampaista, joiden kanssa se varmaan olisi halunnut pelkästään kauniisti seurustella, sillä muistihan se toki, että sitä on koko ikänsä kielletty kaikesta liiasta kiinnostuksesta eläimiä kohtaan, joten ei sitä yhtäkkiä vain voinut niiden perään lähteä.

Kuljin Lumeksen kanssa kaarroksia aitauksen laitoja pitkin lähestyen aina lampaita takaapäin, jolloin ne saa parhaiten liikkeelle. Pari kertaa eräs lampaista jäi tuijottamaan Lumesta ja tämä yksilö sitten ohjattiin ihmisavuin haluttuun suuntaan. Sen lisäksi, että lampaat pidetään turvassa koirilta, on aloittelevaa koiraa suojeltava uhittelevilta lampailta, sillä aloitteleva koira, joka ei ole vielä syttynyt lampaille, saattaa lopettaa koko touhun, jos lampaiden annetaan käydä sen päälle. Lumes kiinnostui lampaista aina lähestyessämme niitä, mutta muuten sillä oli niitä muita juttuja mielessään, sillä sen paimenvietti ei vielä kantanut lampaiden ollessa kauempana.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen annettiin lampaiden levähtää hieman, treenit pidetään aina niiden ehdoilla, eivätkä väsyneet lampaat ole koirankaan etu. Tauon jälkeen Lumeskin pääsi uudelleen lampaiden pariin ja muutaman lampaita liikuttaneen kaarroksen jälkeen Lumekselle vaihdettiin remmin tilalle pidempi liina, sillä ohjaajalla kävi mielessä, että Lumes saattaisi tarvita enemmän tilaa juoksemiselle innostuakseen kunnolla lampaista. Liinan kanssa saatiinkiin pari oikein hyvää pätkää, Lumes tuntui hoksaavan, että sehän saakin liikuttaa lampaita eikä pidäkään vain hengailla minun vierelläni. Paimennus on siitä hankala laji, että toisin kuin esim. tokossa ja agilityssa, paimennuksessa ei voi vain käskeä koiraa tekemään jotain, joko se itse innostuu siitä tai ei innostu. Alkuun koiran annetaankin työskennellä ilman minkäänlaista käskytystä ja sen toimiessa toivotusti, sitä kehutaan, mutta kielteisen palautteen kanssa tulee olla varovainen, ettei koira menetä intoaan, liian villiä käytöstä ei silti tokikaan sallita.

Lumeksella näkyi olevan muiden harrastamiemme lajien ja vapaana juoksentelun opit sen verran hyvin hallussa, että kun sen vauhti lampaiden perässä liinalla pysäytettiin lampaiden mennessä aitaukseen kapeaan päähän, se tuumasi, ettei lampaiden juoksuttaminen tainnutkaan olla sallittua puuhaa eikä enää sen jälkeen lähtenyt lampaita liikkeelle ajamaan. Tätä kyllä vähän arvelinkin itsekseni jo kotona, että saattaa tottelevaisuus tulla paimenvietin eteen, mutta josko me uudelleenkin pääsisimme mukaan näkemään, jotta sytyttääkö ja syttyykö. Mukavaa meillä ainakin tällä ensimmäiselläkin kerralla oli!