Jos haluaa koiralleen riskittömän elämän, tulee se kääriä pumpuliin ja panssariin, tosin siinäkin on tukehtumisvaara. Tosiasiassa elämä siis meillä kaikilla on valintoja, ja niihin valintoihin liittyy myös riskejä, suuria tai pieniä. Riskien minimointi ei kuitenkaan ole tarkoituksellista, koiran tulee saada elää koiranelämää. Sen sijaan olisi hyvä joskus pysähtyä miettimään riskienhallintaa, tiedostaa vaarat ja vaaranpaikat sekä sen, miten niissä vaaran mahdollisuutta saadaan pienennettyä.

Meillä päästetään koiria käymään ulkona kahdesta ovesta, takaovesta, josta aukeaa aidattu pala takapihaa, ja etuovesta, josta aukeaa suuri, aitaamaton etupiha suoraan kohti suht jatkuvasti liikennöityä tietä. Näistä takapiha on aidattuna tietenkin paljon riskittömämpi vaihtoehto, jonka vuoksi mies (jota koirat tottelevat huonommin) päästääkin koirat käymään ainoastaan siellä ja pimeällä suosin itsekin takapihaa. Jos taas olen koirien mukana ulkona, olemme etupihalla, jossa on enemmän tilaa juosta ja touhata. Luotan aika paljon siihen, että koirat eivät minun läsnäollessani poistu pihasta, vaikka tiellä kulkisi pihamme ohi kuinka houkuttelevia kohteita. Toisaalta taas paljon on kiinni omasta ennakoinnistani, vilkaisen useasti tiensuuntaan huomatakseni, jos siellä kulkee koiria, jotta ehdin komentaa omia koiriani ennen kuin ne huomaavat tiellä kulkijan. Lumes ei yksin lähde tielle, mutta jos Allu päättäisi rinne rynnistää, menisi Lumeskin kyllä perässä, ja siinä vaiheessa olisi enää aika turhaa huudella mitään kieltoja. Tämän vuoksi täytyy ehtiä kieltää Allua ajoissa, jolloin silläkään ei ole mielenkiintoa lähteä ohikulkijoita tarkastamaan. Pahin mahdollinen tilannehan tässä olisi koirien jääminen auton alle, jonka vuoksi koko pihan kiertävä aita on kyllä suunnitelmissa, mutta vasta 1-2 vuoden sisään.

Entäs metsässä vapaana juoksentelu, siellähän niitä vaaroja vasta lymyääkin. Oltiin sitten lenkillä tai haku-harkoissa, niin oksa voi tökätä koiraa silmään, mahaan tai tassunpohjaan. Käärme voi purra. Jalka voi nyrjähtää. Koira voi lähteä riistajahtiin ja joutua teille tiettymättömille. Toisen vapaana ulkoilevan koiran kanssa voi tulla yhteentörmäys. Jossain päin Suomea saattaa koira kohdata suden tai karhunkin. Jotkut piittaamattomat maanomistajat eivät ole keränneet piikkilankoja pois mailtaan, jotkut kulkijat taas levittelevät myrkkysyöttejä. Olisihan se narussa ulkoilu paljon turvallisempaa...

Agilityssä saa koiransa nopeasti hajalle, jos ei yhtään tiedä mitä tekee. Valmiiksi luustovikaisen koiran saa vielä enemmän hajalle, vaikka vähän tietäisikin, mitä tekee. Tervekin koira voi kokeneellakin harrastajalla mennä aikaa myöten jostain kohtaa rikki, urheilijoille kun niitä erilaisia vammoja nyt vain sattuu tulemaan. Itsekin tosin treenaan ns. sairaan koiran kanssa, Lumeksellahan on toinen kyynärä ykkönen. Pidän kuitenkin treeneissä hypyt pääasiallisesti mini-medi-korkeuksilla eikä edes käydä agilityssä kuin kerran viikossa, lisäksi Lumes liikkuu monipuolisesti ja sillä on yhdesti/kahdesti vuodessa ajat hierojalle mahdollisten lihasjumien aikaisen löytymisen vuoksi ja 4-5-vuotiaana on tarkoitus kuvauttaa kyynärät uudestaan.

Kaikkein pelottavin paikka on kuitenkin treenikentät. Tokoilemalla nyt on aika vaikea koiraa rikki saada, mutta Lumeksen päälle on jo kolmesti käynyt muu treeneissä läsnäoleva koira, ja mitä enemmän näitä sattuu, sitä enemmän olen alkanut niitä pelkäämään. Treenitilanteet sentään onneksi ovat melko kontrolloituja, joten niissä tilanteisiin pystyy puuttumaan nopeasti ja reippaalla kädellä, mutta mitenkäs sitä avoimen luokan paikallamakuussa näkösuojasta tiedät, jos joku toinen koira saa päähänsä käydä vähän pöllyyttämässä omaa koiraasi... Tuomarit valitettavasti hyvin hitaasti puuttuvat tällaisiin tilanteisiin. Alokasluokassa oli sinänsä vielä aika turvallinen olo, kun oli itse koko ajan näkemässä tilanteen, mutta ylemmät luokat pelottavat juuri piilopaikallaolojen takia. Sama on palveluskoirakoepuolella, hyvä etten jättänyt BH-koettakin käymättä ihan vain sen vuoksi, että niissäkään eivät tappelut ylen harvinaisia ole. Helpotus oli suuri, kun meidän parinamme oli kultainennoutajanarttu, siitä ei ainakaan olisi saanut vihaista tekemälläkään. Kokeissa olisikin aina hyvä olla mukana joku tuttu ns. turvahenkilönä, joka kävisi sitten hakemassa sen oman koiran pois paikallaolosta, jos näyttää, että saattaisi tulla tukalat paikat. Mielummin keskeytetty koe kuin paikallaolossa häiritty koira.

Väkisinkin vain tulee mieleen, että mikä oikeus minulla on viedä koirani tilanteisiin, joissa sille voi käydä huonosti? Ihan vain sen vuoksi, että minä itse haluan sitä erilaisissa kissanristiäisissä kuljettaa ja tuloksia saavuttaa, altistan sen samalla mahdollisesti suurellekin loukkaantumisvaaralle. Ja silti se sama koira muka on rakastettu perheenjäsen? Entä jos joskus jotain sattuukin, pystynkö antamaan itselleni anteeksi?

Eivätkä ne koiraharrastusten riskit tähän pääty, eivät tokikaan, mutta tämä nyt vain pienenä ajattelun- ja keskustelunavauksena, mielelläni kuulisin muidenkin ajatuksia ja kokemuksia aiheesta.