Meillä kävi hyvä tuuri päästessämme uudelleen lampaiden luo jo näin pian, ensimmäinen kertahan oli viime lauantaina. Lähdimme matkaan vähän kiireellä ja niinhän siinä kävi, että unohdin saappaat kotiin. Ei sinänsä vakava asia, kyllähän ilmankin pärjää, mutta lampaiden laitumen korkeassa heinikossa, papanoiden ja väliin nokkostenkin lomassa, ei parhaimmilla lenkkareillaan mielellään astelisi. Asia saatiin korjattua kiertämällä siskoni kodin kautta ja nappaamalla sieltä saappaat lainaan. Saappaat ovatkin oikeastaan ainoa varuste, jota paimennukseen edes tarvitsee mukaan. Sen vuoksi tuntuukin oudolta lähteä treenaamaan tyhjin käsin, kun edes namejakaan ei käytetä, paimennus itsessään toimii koiralle palkkana.
Viime viikonloppuna oli pilvistä eikä vielä kovin lämmintä, joten mukana silloinkin ollut vanhempi koirani Allu sai odotella paimentouhujen ajan autossa. Tälle viikonlopulle lämpölukemat olivat suurempia porottavan auringon lisätessä kuumuutta, joten pari tuntia suljetussa autossa olisi ollut koiralle kuin koiralle liikaa. Mietin Allun jättämistä kotiin, ettei tarvisisi sitäkin vahtia laitumen vieressä, mutta kun se nykyään käyttäytyy niin asiallisesti joka paikassa eikä siitä juurikaan ole vaivaa, niin päätin ottaa sen sittenkin mukaan. Lampaat olivat kuitenkin liikaa Allullekin, ja se vasta äänenkorotuksen paikka olikin, kun lähdin Lumeksen kanssa lammasaitaukseen (ei se kadehdi, kunhan huusi perääni). Liian innokkaasta ja äänekkäästä käytöksestään johtuen Allu vietiin sittenkin autoon, ja sinne meni mukana ollut kuvaajakin pitämään ovia auki, jottei autossa aivan läkähdy, ja näin ollen jäi tältä kertaa kuvat ottamatta. Jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin, näköjään löytyi ainakin yksi paikka, jossa Lumes käyttäytyy Allua paremmin!
Viikontakaiselta reissulta lampaiden rauhallista lähestymistä.
Tänään Lumes sai olla kaikki harjoittelukertansa pitkässä liinassa. Laitumella olo sujui samaan tyyliin kuin viikko sittenkin: "Tässä vähän kuljeskelen, napsin heinää suuhun, merkkailen, käyn juomassa lampaiden vesisaavista, oho kiva koira tervehdinpä sitä, kato lampaita no jos mä vähän juoksentelen jaa ne meni jo noin kauas ei sit mitään enää, napsin heinää suuhun." Kahden ensimmäisen aituussa käynnin jälkeen aloin miettiä jo luovuttamista. Onko tässä mitään järkeä kuskata Lumesta toistasataakilometriä lampaille vain todetakseen, ettei sitä edelleenkään kiinnosta. Oli tässä tosin jonkun verran edistymistä tapahtunut viime kertaan, aidan viertä kulkeva ohjaajan oma koira ei kiinnostanut Lumesta enää yhtä paljon, eikä ohjaajakaan saanut enää Lumeksessa liioitellun suurta ihanaihanaihminen-reaktiota aikaan. Lampaiden perässäkin Lumes juoksi kyllä useamman kerran kääntäessämme niiden suuntaa, mutta se oli sellaista hölköttelylaukkaa "näinkö tässä kuuluu tehdä" ja vauhti pysähtyi heti, kun lampaat ehtivät vähänkin kauemmas meistä.
Paimennuskertojen välillä pidettiin taukoja, lämpimällä säällä lampaiden levontarve korostuu, eikä se koirillekaan pahaksi ole. Jokaisen koiran käytyä kahdesti aidassa, poistuttiin lampaiden lähistöltä joksikin aikaa, jotta ne saavat rentoutua kunnolla. Ohjaaja kävi hakemassa paikalle yhden karsinaan jätetyn lampaan, kesyn pässin, jota talutteli hetkisen koirien vierellä. Lumes sai pienen matkan kulkea ihan pässin perässä, jos se auttaisi sitä innostumaan, ja innostuihan se, kun niin lähietäisyydelle sai olla. Palattuamme lammasaitauksen viereen Lumeksessa tuntui olevan ihan uutta draivia. Se katseli aiempaa kiinnostuneempana lampaita, kun sitä edeltävä koira oli vuorossa, ei malttanut olla makuulla, ja jopa olisi halunnut haukkua runsaammin kuin pari kertaa. En ole juurikaan kieltänyt Lumesta aidan ulkopuolellakaan, hieman vain hillinnyt käytöstä, jottei se yhdistäisi kieltoja koko tilanteeseen ja siten olisi entistä vaisumpi lampaiden kanssa.
Meidän vuoromme tullessa oli Lumes liikkeellä ihan uudella asenteella. Kaarrellessamme lampaiden taakse ajaaksemme ne liikkeelle, Lumes lähti vauhdilla matkaan - ja haukkui - eikä hidastanut vauhtiaan kuin vasta minun hidastaessani. Lapinkoirahan on haukkumalla paimentava rotu, joten on luonnollista, että haukku tulee myös muiden paimennettavien kuin porojen kanssa (joiden liikuttaminen varsinkin talvella syvässä lumihangessa vaatii vauhtia ja ääntä). Kaikissa muissa tilanteissa olen pyrkinyt mahdollisimman hiljaiseen koiraan, mutta täällä haukku olikin ilahduttava asia, ja siten taas yksi osoitus siitä, miten suuresti paimennus poikkeaa muista harrasteista. Päästyään nyt jyvälle touhusta, Lumes sai vielä kaksi-kolme kertaa ajaa lampaat liikkeelle. Hienosti säilyi into, vauhti ja haukku, eikä enää kiinnostanutkaan kuljeskelu, heinänsyönti ja merkkailu. Tähän olikin hyvä lopettaa, onnistuneeseen suoritukseen koiran ollessa vielä tekemismielellä.
Se siis syttyy sittenkin?
