Tai ehkä sittenkin vain sitä yhtä yksilöä. Tai ehkä sittenkin vain sen omistajaa. Tai ehkä mä sittenkin kaikkein eniten vihaan itseäni, koska olen niin saamarin tunari, etten saanut sitä belgiä, jolla jumaliste sentään roikkui narukin perässä, riittävän nopeasti pois Lumeksen kimpusta.
Kun vihdoinkin sain Lumeksen, joka yritti belgiä pakoon se niskassaan roikkuen, kiinni ja pidettyä rumia sanoja keuhkot tyhjiksi karjuttuani belgin pois tulemasta uudelleen Lumeksen päälle, ja todettuani sen ainakin päällisin puolin olevan ehjä, purskahdin itkuun säikähdyksestä, järkytyksestä ja helpotuksesta.
Belgin omistaja oli kyllä oikein asiallinen ja tuli pahoittelemaan ja sanomaan perinteiset "ei se koskaan ennen eikä se kyllä ole vihainenkaan", jotka ehkä tässä tapauksessa ihan totta olivatkin, mutta se ei poista sitä katkeruutta, että mun kiltin ja herkän koirani kimppuun käytiin tuosta vaan kesken agilityradan.
Ei se mitään, jos kyseessä olisi ollut Allu, se olisi antanut samalla mitalla takaisin ja unohtanut koko välikohtauksen viidessä sekunnissa (kuten minäkin). Se mua eniten surettaa ja harmittaa, että tilanteeseen joutui Lumes, jota nimenomaan olen yrittänyt varjella kaikilta huonoilta kokemuksilta, jotta se säilyisi tuollaisena hyväntahtoisena höppänänä, mikä tähän asti on ollut, eikä alkaisi murehtimaan maailmaa, kuten helposti voi käydä. Siksi tuo oli itsellenikin niin paljon kovempi paikka kuin koskaan Allun kanssa.
Ps. En mä oikeasti vihaa (muuta kuin omaa tunarointiani) ja vahinkohan se oli, eli en muistele pahalla enkä pelkää mennä uudelleen, vaikka sama koira olisikin paikalla, mutta toivon hartaasti, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta ikinä, kun mikään koira Lumeksen päälle käy, koska useamman kerran toistuessaan se ihan tosissaan saisi Lumeksen epävarmaksi.
Serkkutytöllehän on käyny pari kertaa liian usein vastaavalla tavalla, eikä se enää olekaan aina sama iloinen itsensä. Onneksi kuitenkin useimmiten suhtautuu ennakkoluulottomasti koirakavereihin.
Millan, Allu tosiaan on niin vahvaluonteinen, että sen kohdalla ei tarvitsisi murehtia, mutta Lumes on "herkkä runoilijasielu", jonka "kilpi" ei kovin montaa tällaista kolhua kestä. On ne tosiaan niin erilaisia persooniltaan, ettei kaikessa voi samoin ajatella ja toimia molempien kanssa.
Ei ainakaan näytä, että olis tullut Lumekselle mitään, mutta tosin tuolta paksun turkin seasta on hankala mahdollisia yksittäisiä hampaanjälkiä löytääkään, että jos siellä jotain on, niin arpeutuneina löytyvät paremmin. Tosi säikähtänyt se oli, mutta lopussa oleskelin hetken sen kanssa belgin lähellä ja leikkimään se olis halunnut mennä. Saa nyt nähdä, kun seuraavan kerran käydään, että muisteleeko paikkaa ikävällä vai ei.
En mä tiedä oisko Allu belgille pärjännyt, mut sitä ei henkisesti olisi haitannut tilanne, kuten Lumeksella on.
Mahla on juuri tuollainen koira, joka kuumuu tavattomasti nähdessään toisten koirien treenaavan agilityä ja se kyllä voi käydä päälle eli ymmärrän mistä tuossa oli kysymys. Tämän vuoksi Mahla ei odottele vuoroaan kentän laidalla eikä katsele muiden treenaamista. Mitään ongelmaa ei ole, jos Maa pääsee itse treenaamaan. Silloin samalla kentällä saa treenata vaikka kymmenen koiraa samaan aikaan eikä Maa keskity niihin.
Mites teillä muuten on liidot mennyt?
Agin saralla menee koko ajan paremmin, kiitos kysymästä. :) Syksyllä vielä oli vähän ongelmana, että Lumes jumitti hypyille, mutta tässä alkutalvesta, kun alettiin hallilla käymään, niin pääsi epävarmuudestaan/tylsyydestään (?) yli ja meno on tosi sujuvaa. Ratojen myötä Lumes oikeastaan vasta alkoi tykätä agista, harjoittelin liian kauan vaan parilla esteellä ja se oli Lumeksesta ihan tylsää. Kepit vielä pitäis oppia ilman verkkoa ja itse kehittyä ohjaamisessa. On pitänyt pitkään jo ottaa kamera mukaan treeneihin, kun vain sais sitä tyhjättyä sen verran, että mahtuis ees pari videopätkää ja kuvia.